Mittaamaton voima

Luin Paavalin rukousta efesolaisten puolesta (Ef.1: 17-21) ja pysähdyin kahteen sanaan: “… ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa.” Siis minussakinko vaikuttaa tuo mittaamaton voima…? Korinttolaisille Paavali kirjoitaa samasta asiasta (2.Kor.4:7): “Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.” Millaisesta voimasta Paavali oikein puhuu? Jos tungen sormeni voimavirtarasiaan, niin sähkövirta paistaa minut sekunneissa.  Jännite voi olla 20 000 volttia, mutta se on mitattavissa. Paavali puhuu mittaamattomasta voimasta.

Kovin kappale maailmassa on ihmisen sydän. Se on timanttia kovempi. Itsekkyyden murtamiseen tarvitaan suunnattoman suuri voima. Kun itsekäs sydän murtuu ja kovuus pehmenee ja anteeksiantamus saa tilaa, on tarvittu mittaamaton voima saamaan se aikaan. Se ei tullut Paavalista eikä se tule kenestäkään ihmisestä vaan heidän ulkopuoleltaan, elävän Jumalan kohtaamisesta. Se on Pyhän Hengen voima. Jeesus sanoi helluntaista: “Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te tulette olemaan minun todistajani.”

Meissä uskovissa on vaikuttanut mittaamaton voima, jos / kun sydämemme on murtunut. Ei vielä se, että kyyneleet tulevat silmiin katsoessamme järkyttäviä kuvia maailman hädästä, vaan se, että meitä alkaa liikuttaa tuo mittaamaton voima omien mukavuusrajojemme ulkopuolelle ja lähdemme liikkeelle. Mittaamaton voima vaikuttaa siellä, missä kyyneleet silmissä tai kuivin silmin, astutaan ulos mukavuusvyöhykkeeltä ja pyydetään anteeksi, annetaan anteeksi, luovutaan katkeruudesta, luovutaan jostakin minulle tärkeästä toisen hyväksi. Mutta myös siellä, missä ei suostuta kovien sydänten mielivaltaan, missä ei alistuta sortajien alle, missä asetutaan kiusattujen rinnalle kiusaajia vastaan.

Tätä kaipaan, tuon mittaamattoman voiman, Pyhän Hengen, kosketusta. Se voima herätti Jeesuksen kuolleista!

Sairaita oppimassa

Vanhoilla rukoilevaisilla (vanhin suomalainen herätysliike) oli sanonta: Käydä sairaita oppimassa. Tuolloin sairastettiin useimmiten kotona. Joku saattoi olla vuoteenomana vuosia. Ei siinä mitään eroa ole tähän päivään. Edelleenkin ollaan syystä tai toisesta vuosia sairauden kourissa liikuntakyvyttömänä. Kotipiirissä tutut kasvot kuitenkin olivat päivittäin läsnä. Elämä jatkui. Silti se oli ja on kova koulu sekä sairaalle että omaisille.

Jotkut oppivat kärsivällisuuden sellaisella tavalla, että se hiljentää kiireisen vierailijan. Kun toivo on näkymättömässä maailmassa, joka pysyy ja joka kerran tulee näkyväksi (kristillisen toivon mukaan) ja jossa kerran saan kokea elämäni täyttymyksen ja kohdata Jumalan, sen heijastuksen voi joskus nähdä pitkään sairastaneen kasvoilta. Kun kiire on pois ja vierailija tajuaa, että ei häneltä odoteta mitään taikasanoja ja hiljaisuuden täytettä, vain sitä, että hän suostuu olemaan läsnä, silloin ollaan sairaita oppimassa.

Kun ollaan ja kuunnellaan. Monen pelko sairaiden luona käymisessä on se, ettei ole mitään sanottavaa. Useimmiten sairastava ei sitä odotakaan. Vain suostumista olemaan läsnä kelloa vilkuilematta. Siinä yhdessä olemisen hiljaisuudessa voi kuulla sellaista, jota ei välttämättä haluaisi kuulla. Omasta sisimmästä nousee ajatuksia, asenteita, muistoja. Ne saattavat olla pelottavia, mutta parhaassa tapauksessa vapauttavia. Joskus voi olla vaikeaa kohdata oman arvomaailman onttous, omien päämäärien ja must-juttujen arvottomuus. Tärkeitä asioita ei ole paljon. Mikä on se minun tärkein juttuni, jonka saavutettuani, voin huokaista: Tehtäväni on tehty, voin lähteä rauhassa?

Kummini sanoi minulle häissäni: “Jorma, olen rukoillut sinun puolestasi joka päivä syntymästäsi lähtien 22 vuotta. Nyt voin kuolla rauhassa, kun tiedän, että sinä olet Jeesuksen oma.”

Ikävä, yskittävä, kuumeinen, jäsenissä särkevä flunssa herättää outoja mietteitä.

1.Piet.4.

Pietari kuvaa seurakuntalaistensa entistä elämää, joka antaa aika värikkään kuvan heidän taustastaan. Se kertoo myös aikamoisesta elämänmuutoksesta, joka heissä on tapahtunut. Meikäläisissä melko rauhallisissa oloissa on tämä kärsimyksistä puhuminen vähän outoa. Mutta kun lukee Kiinan kristityistä tai monista muista totalitaarisissa valtioissa elävistä uskovista ja toisinajattelijoista, kärsimys on juuri tällaista, mistä Pietari kirjoittaa.

Siviilirohkeuden osoittaminen on hengenvaaraan antautumista. En ymmärrä mitään muuta mahdollisuutta selviytyä niissä oloissa, kuin läheisen hengellisen elämän Jeesuksen kanssa. Sama lääke toimii täälläkin. Siitä rohkeus ja motivaatio tulevat.

1.Piet.3

Tässä voisi puhua naisen ja miehen asemasta, keskinäisestä alamaisuudesta ja kuuliaisuudesta. Voisi myös ottaa kimmokkeen kasteen suuntaan. Jätänpä ne jollekin toiselle.

Minua puhutteli nimittäin hyvän tekeminen ja rauhan etsiminen. Hyvän tekemisen vuoksi kärsiminen on minulle vierasta. Joitakin tilanteita on hämärästi mielessä, jossa olen kokenut, että minun olisi tullut avata suuni ja asettua puolustamaan yhtä, jota painettiin alas. Taisipa jäädä tekemättä… Sillä sellaisesta pienestä aktiivisuudesta seuraa kärsimystä. Siksihän koulu- ja työpaikkakiusaaminen on niin yleistä, kun kukaan meistä ei avaa suutaan ja sano, ettei niin tehdä. Autuus ei innosta, mutta kärsimys pelottaa.

Eipä ole minulta tultu kovin usein kyselemään myöskään minun toivoni perustusta. Seurakunnan töissä eläminenjättää aikamoiseen norsunluutorniin, jossa jää hieman todellisuudelle vieraaksi. Suurimalle osalle profaaneissa töissä elävälle kristitylle kyseleminen ja vastaajaksi joutuminen lienee jokapäiväistä. Kyselijöitä on ja joissakin tapauksissa jopa joutuu hieman kärsimään oman vakaumuksensa tähden. ei välttämättä pääse suositujen listalle. Poikkeuksiakin on.

Joskus kauan sitten muistan duunista sellaisen uskovaisen, joka oli rankasti lain alla. Hän oli ilottomin ihminen, jonka olin siihen mennessä tavannut. Hän nalkutti joka ainoasta laiminlyönnistä ja virheestä, joihin joku muu syyllistyi. Hänen ympärillään oli äärimmäisen kiusallista olla ja raskasta tehdä töitä. Tuskinpa Pietari tässä sellaiseen kutsuu.

Talouselämä-lehdessä oli taannoin hyvä kirjoitus johtajuudesta. Siinä sanottiin mm, että puhu aina totta, mutta älä kerro kaikille kaikkea, minkä tiedät olevan totta.

1.Piet.2

Tässä toisessa luvussa Pietari käsittelee mm. yhtä luerilaisuuden kulmakiveä, uskovien yleistä pappeutta. Pappeushan päättyi Jeesukseen. Hän oli viimeinen ylimmäinen pappi. Pappi on raamatullisessa mielessä välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä. Kaikki pappeus ennen Jeesusta viittasi Häneen, joka oli kerran tuleva ja täytävä pappeuden tehtävän lopullisesti.

Nyt ei enää ole pappeja siinä mielessä. Siksi seurakunnan paimenen, pastorin, nimittäminen papiksi johtaa epäraamatulliseen, harhaiseen käsitykseen, että tällä olisi jonkinlainen välittäjän asema Jumalan suuntaan. Roskaa! Siksi minua kiusaa kovasti, kun minua kutsutaan papiksi. En ole sitä, enkä halua olla. Paimen, pastori on eri asia. Hän ei ole välittäjä vaan rohkaisija ja tukija ja opettaja.

Ainoa pappeus, josta Uusi testamentti puhuu, on uskovien yleinen pappeus. Kaikki kristityt ovat pappeja. Meidän “välittäjän tehtävämme” on esirukous toisten puolesta. Meidän uhraamistehtävämme on kiitosuhrit Jumalan ylistykseksi (Hepr.13:15).

Tämä on suuri ilon aihe, sillä nyt jokaisella uskovalla on suora pääsy Jumalan kasvojen eteen. Ennen Jeesusta vain ylimmäinen pappi sai kerran vuodessa mennä suorittamaan sovitusuhrin kansan puolesta temppelin kaikkein pyhimpään, armoistuimen eteen. Siellä oli liiton arkku, jossa olivat laintaulut ja Aaronin viheriöinyt sauva. Siellä Jumala ilmestyi. Nyt Jeesuksesta on tullut tämä armoistuin, avoin ovi pyhän Jumalan eteen. Hän on meidän syntiemme sovittaja, rikkomustemme anteeksiantamus. Me voimme lähestyä Jumalaa ilman pelkoa ja ilman häpeää niiltä jalansijoilta, missä olemme.

Miksipä siis emme tekisi niin – usein, jatkuvasti…?

Toinen tärkeä pointti Pietarilla on kristittyjen yhteiskuntavastuu. Tapa, jolla hän katsoo sen toteutuvan on jokaista haastava: hyvän tekeminen, rakastaminen, jopa syyttömästi kärsiminen säilyttäen hyvän omantunnon. Pietari ei lupaa mitään pikavoittoja, vaan hän kutsuu etsimään sen yhteisön parasta, jonka keskellä eletään. Tämä ei ole mitenkään mahdollista suorituksena ja velvollisuutena. Sen lähtökohta on yhä uudestaan, että Jumalan rakkaus on itselle tullut todeksi ja että sitä eletään todeksi. Tämän perustana on se, mitä hän kirjoitti ekassa luvussa jakeesta kolme alkaen.

Tätä tapahtuu jatkuvasti. Omantunnon mukaan eläminen voi olla joskus tosi vaikeaa. Erilaisena (ei siis erikoisena) eläminen ei ole suosittua.

1.Piet.1

Olen ihmetellyt tätä kirjettä lukiessani sen vierautta. Oli vaikeata saada kiinni, mistä se johtui. Sitten tajusin, että se on kirjoitettu tiettynä aikakautena tietyille seurakunnille, jotka elivät vainojen aikaa. Heiltä puuttui suurin osa elämää helpottavista asioista, jotka ovat länsimaiden ihmisille itsestään selviä. Elämän haaste oli aivan toinen!

Koettelemukset ja kärsimykset olivat arkea. Yleensä selviytyminen hengissä ei ollut itsestään selvää. Ajan ilmapiiri oli usein samantapainen kuin sodan jaloissa elävillä – nyt Kongossa, Georgiassa, Afganistanissa jne. Tai niinkuin totalitaarisen – poliittisen tai uskonnollisen – vallan alaisena eläminen kuten Kiinassa tai Pohjois-Intiassa tai muslimimaissa (Iran, Afganistan jne). Siellä uskontunnustaminen oli elämänkysymys!

Olen ihmetellyt omaa innostuksen puutettani. Minusta ei löydy kaksisesti hehkuvaa iloa, josta Pietari puhuu. Jopa pelastuksen todellisuus tuntuu useimmiten kylmältä kaurapuurolta. Vaikea tajuta sen ihmeellisyyttä sellaiseksi, että enkelitkin siitä innostuvat. Mutta – minä tiedän Lunastajani elävän. Olen niin usein elänyt todeksi Hänen läsnäolonsa, nähnyt Hänen toimivan omien silmieni edessä tässä historiassa ja nähnyt hänen vaikutuksensa ihmisten jokapäiväiseen elämään, etten voi muuta kuin tunnustaa, että Hän on suvereeni Herra. Olen tullut vakuuttuneeksi Hänen sanansa elämää muuttavasta voimasta. Kuoleman murheen keskellä olen tajunnut, että ainoa kestävä lohdutus tulee tulee Hänen sanastaan – ja yllättäen -  ihmisten sanattomasta läsnäolosta.

Kun muistuttaa mieleensä noita läpielettyjä kohtaamisia Jumalan kanssa, alkaa hitaasti nousta hiljainen kiitollisuus uskon lahjasta, hengellisestä kodista, uskonystävistä. En edelleenkään tiedä mitään mielekkäämpää kuin panna toivoni Jumalaan ja Hänen armoonsa. Kaiken harmauden ja pimeyden keskeltä nousee sinnikäs toivo, motivaatio, luottamus, että en ole yksin. Hänen kanssaan voin tehdä sen, mihin itse en kykene.

Rohkaisusta ja aikuisuudesta

Tulipa mieleen, että voisin vihoviimein aloittaa taas kirjoittamisen…

Maanantain (27.10.2009) Hesarista luin Tiina Suomalaisen jutun Aikuisuuden kynnyksellä. Artikkelissa kirjoittaja ihmettelee sitä, ettei hän koe olevansa aikuinen ja häntä pelottaa, että ihan kohta nuo muut, Aidot Aikuiset, tajuavat, että hän on huijari.

Eipä ole vähään aikaan mikään juttu osunut niin suoran suoneen kuin tämä. Siinä oli alastomana oma fiilikseni 30 vuoden ajalta. Olen vuosien ajan käsitellyt asiaa ja miettinyt, mistä se johtuu.

Tässä tulos:

Jos lapsi ei saa vanhemmiltaan tukea ja rohkaisua kasvaessaan lapsesta nuoreksi ja nuoresta nuoreksi aikuiseksi, hän joutuu itse määrittelemään, millainen hän on ja millaiseksi hän haluaa tulla. Lapsi ei osaa mitoittaa tavoitteitaan. Hän asettaa ne aina liian korkealle. Seurauksena on suorittajia tai masentujia. Suorittaja yrittää, kunnes uupuu. Masentuja katsoo, että liian korkea, mahdoton, ei kannata edes yrittää. Itsessä ei ole sisäisiä voimavaroja, joiden avulla pystyisi tarttumaan asioihin.

Kun aikuisen malli joudutaan itse katselemalla aikuisia ja heitä matkimalla päättelemään, tuloksena on ihan oikeanlaista aikuisen käytöstä ja vastuullista toimintaa, mutta se ei koskaan oikein integroidu luonnolliseksi minuudeksi. Koko ajan säilyy hyvin kiusallinen tunne, että olen pieni poika/tyttö heitettynä aikuisten maailmaan. Pian ne huomaavat, etten kuulu heihin ja he kääntävät selkänsä liittyäkseen aikuisten seuraan ja minä jään yksin.

Pohdin asiaa ystävän kanssa, jolla on hyvin turvallinen lapsuus. Erityisesti isän tuki ja rohkaisu ja kannustus on ollut sydämellistä ja luontevaa ja isä on ollut koko ajan läsnä. Vastuuta on annettu, mutta ei ole jätetty yksin selviytymään. Sisimpään on rakentunut syvä tietoisuus, että minä selviän ja osaan ja voin ja uskallan. Aikusten joukossa hän ollut aina kotonaan. Minun ongelmani on hänelle aivan tuntematon. Hänelle ei aikuisuus ole edes mikään erityinen aikakausi vaan se on luonteva osa ihmiseksi kasvamisessa.

Arvelen että minulla on aika monta kohtalotoveria.

Pois hengellisestä erämaasta

Keskustelin tässä parin hyvän ystävän kanssa. Kertoivat elävänsä hengellistä erämaata. Mikään ei tunnu miltään. Ei rukous, ylistys, ei raamatunuku. Solukin jumittaa. Keskusteltiin ja tehtiin arviota tilanteesta. Heillä oli lahjoja ja valmiuksia. Oli unelmia ja motivaatiota. Mutta se hengellinen elämä, mitä he olivat eläneet, ei enää ruokkinut heitä. Missä vika? Päädyimme ajatukseen, että JUmala oli syypää. Jumala antaa ihmisten olla paikallaan tietyn ajan, nauttia hyvyyttää, yhteyttä, kokea ylistystä upeana jne. Mutta jossain kohtaa, jos emme ala suuntautua ulospäin, JUmala ottaa fiiliksen pois.  Elämä alkaa latistua. Ja syynä on jUmala, joka epäsuorasti sanoo, että on ollut aika olla ja kokea, mutta nyt on aika lähteä muita palvelemaan. Suostua  kokemaan kärsimyksen ja vaivan yhteyttä Kristuksen kanssa, ei pelkästään toimia ylistyskokouksissa.   Ongelman syyksi voisi myös ilmaista  seurakunnan, joka ei ole vapauttanut ihmisiä valloilleen toteuttamaan omaa kutsuaan. 

Ei olisi ihme, jos tämä hengellisen elämän latteuden kriisi olisi todellisuutta aika monelle. Sensijaan että ihmiset rohkeasti ottaisivat askelia maailmaan  Jumalan äänen kuulemisessa ja Kristuksen seuraamisessa, heistä tehdäänkin seurakuntien ylläpitäjiä, jotka hukkaavat oman kutsunsa toteuttamalla  toisten ihmisten suunnittelemaa ohjelmaa. Ja myös  hitaasti näivettävät uskoaan keskittymällä omaan itseensä.

Me harrastamme uskontoa, koska emme halua maksaa hintaa. Mutta harrastaminen on tosi ikävää ja vaarallista pitkän päälle. Kadotamme täysin kokemuksen siitä, että olisimme mukana Jumalan suunnitelmassa. Tänä syksynä verkostossa tehtävä “päivitys” pyrkii ensi vuoden alusta erityisesti vapauttamaan ihmisiä elämään kutsussaan. Löytämään todellisen tarkoituksensa, jota varten JUmala on heidät luonut

Terveisiä Kauhajoelta

Oheinen viesti kynttilämeren keskellä kosketti syvältä. Suru ja rakkaus olivat läsnä tässä viestissä.

Kauhajoella ja lähikunnissa surraan rakkaita, joiden elämä päättyi äkisti. Kuka olisi uskonut, että tällaista voi tapahtua Topeekalla, Kauhajoen pääkadun varressa? Ei kukaan, jonka kanssa juttelin paikan päällä.

Enää minun ei tarvitse selitellä, missä Kauhajoki sijaitsee. Kaikki sen tietävät. Toivoisin, että ihmiset tuntisivat tämän vireän maaseutukaupungin sellaisena kuin se todellisuudessa on. Paikkakunnalla uskotaan ja luotetaan toisiin, siellä saa hyvää palvelua. Hyvää palvelua myös surun keskellä, siitä minulla on omakohtaisia kokemuksia keväältä.

Nyt paikkakuntalaisilla on yhteinen suru. Tapahtumapaikan läheisyydessä käy edelleen ihmisiä jatkuvasti, aikuisia ja lapsia. En suinkaan ollut ainut käydessäni paikalla eilen. SeAMK:n oppilaitokselta kirkolle asti ulottui viikonloppuna kynttilärivi, Topeekalla aivan ainutlaatuinen näky. Suru sai ihmiset hakeutumaan kirkkoon, jonka ovet olivat kutsuvasti auki.

Itseäni puhutteli kirkkoherran puhe kirkon rististä. Kauhajoen kirkko täyttää tänä vuonna 50 vuotta. (Edellinen kirkko paloi, isäni muisteli tuota tapahtumaa usein. ) Juhlavuotta viettävä kirkkorakennus oli saanut lahjaksi valaistuksen katolla olevaan ristiin maanantaina 22.9. Tarkoitus oli, että ristin valaistus olisi otettu käyttöön ensimmäisenä adventtina, jolloin se olisi kutsunut paikkakuntalaisia kirkkoon juhlimaan. Mutta nyt valaistu risti sai ensimmäiseksi tehtäväksi kutsua tiistaina 23.9. traagisten tapahtumien päivänä väkeä ristin juurelle kirkkoon, joka symbolisoi avattua Raamattua.

Surun keskellä, ristin juurella, Raamatun äärellä.

“Valaiset pimeän, voit pelot poistaa. Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo.” Virsi 600:3b

Kirkosta ja työn tekemisestä

Kirkko ja kaupunki –lehdessä oli kirjoitus, joka pohti seurakunnan olemusta työyhteisönä . Kirjoittaja puhui ongelmasta, joka tulee siitä, että odotukset ja työajat ovat niin epämääräisiä.  

 

Tämä aktivoi minussa pinnalla olleen kysymyksen siitä, voiko palkattu työntekijä koskaan aidosti mallittaa kristittynä elämistä. Koska hengellinen oppimisprosessi ei ole ensi sijassa tiedon keräämistä, vaan oppimista Kristuksen seuraamiseen.

Lähetyskäsky – oikein ymmärrettynä puhuu siitä, kuinka meidän tulee ”mennessämme, arkea eläessämme”, tehdä muista opetuslapsia. Eli tehdä muistakin Jeesuksen elämäntavan oppijoita, kaltaisiamme,  Kristuksen seuraamisessa. Alun perin lähetyskäsky oli kaikkia varten, koska kyse oli elämäntavan tartuttamisesta. Mutta kun se alettiin ymmärtämään saarnaamiseksi, vain harva piti itseään enää toisten opetuslapsien tekijänä. Tuli juhlava nimi “lähetystyöntekijä”.

Samoin syntyi ammattilaisten kirkko, joka  pyrkii opettamaan, mitä on uskon teoria, tai mitä pitää tehdä, mutta itse elämisen tapaa palkkapaimen ei pysty välittämään. Elämän malli tarttuu vain lähi-ihmissuhteissa, kosketusetäisyydellä.

Hengellisessä työssä minulla on ollut kipu kirkosta. Olen pohtinut, kuinka kirkkoa voisi saada elävämmäksi. Olen käynyt läpi pohdinnat jumalanpalveluksesta, pienryhmistä ja monista muista kysymyksistä. Kun olen halunnut lisätä hengellistä elämää kirkkoon, siitä on tullut  minulle ajoittain epäjumala, jonka takia oma aito hengellinen elämä on kärsinyt. Olen yrittänyt tehdä ihmisistä kirkkoihmisiä tajuamatta, että sillä tavalla heistä ei tule elinkelpoisia maallisessa ympäristössä.

 

Olin siirtänyt painopisteen Jeesuksen seuraamisesta seurakunnassa aktivoitumiseksi. Pohjimmiltaan ongelman ydin on siinä, että yhden ihmisen sijaan huolestuin kirkosta. Yhteen ihmiseen satsaaminen olisi mahdollista jokaiselle, ja samalla siinä suhteessa hän näkee mitä se arkinen elämäni on. Mitä on kipuilu ja kilvoittelu.  Mutta jos yritän saada kirkko-systeemiä, seurakuntarakennetta,  tehokkaasti toimimaan, se vaatii niin suurta aikasatsausta, että useimmiten oma elämä joutuu täysin epätasapainoon. Ja burn-out on yleistä pastorien joukossa, ja makselen itsekin epätasapainon hintaa omassa elämässäni.

 

Kirkossa me yritämme perinteisessä toiminnassa tavoittaa monta, ja pahimmillaan tavoitamme monia viemättä perille ketään. Koska tavoitteeksi on tullut pitää kirkko suosittuna, emmekä näe mielessämme tärkeimpänä yksittäisen ihmisen kasvattamista hengelliseen kypsyyteen. Tavoite ei voi olla kirkkoaktiivisuus, ei ihmisten ahdistuksen poistaminen, vaan toisten opettaminen Kristuksen seuraajiksi.  Siksi useimmissa tapauksissa palkattujen työntekijöiden lisääminen kasvattaa kirkon hengellistä ongelmaa.