Keskustelin tässä parin hyvän ystävän kanssa. Kertoivat elävänsä hengellistä erämaata. Mikään ei tunnu miltään. Ei rukous, ylistys, ei raamatunuku. Solukin jumittaa. Keskusteltiin ja tehtiin arviota tilanteesta. Heillä oli lahjoja ja valmiuksia. Oli unelmia ja motivaatiota. Mutta se hengellinen elämä, mitä he olivat eläneet, ei enää ruokkinut heitä. Missä vika? Päädyimme ajatukseen, että JUmala oli syypää. Jumala antaa ihmisten olla paikallaan tietyn ajan, nauttia hyvyyttää, yhteyttä, kokea ylistystä upeana jne. Mutta jossain kohtaa, jos emme ala suuntautua ulospäin, JUmala ottaa fiiliksen pois. Elämä alkaa latistua. Ja syynä on jUmala, joka epäsuorasti sanoo, että on ollut aika olla ja kokea, mutta nyt on aika lähteä muita palvelemaan. Suostua kokemaan kärsimyksen ja vaivan yhteyttä Kristuksen kanssa, ei pelkästään toimia ylistyskokouksissa. Ongelman syyksi voisi myös ilmaista seurakunnan, joka ei ole vapauttanut ihmisiä valloilleen toteuttamaan omaa kutsuaan.
Ei olisi ihme, jos tämä hengellisen elämän latteuden kriisi olisi todellisuutta aika monelle. Sensijaan että ihmiset rohkeasti ottaisivat askelia maailmaan Jumalan äänen kuulemisessa ja Kristuksen seuraamisessa, heistä tehdäänkin seurakuntien ylläpitäjiä, jotka hukkaavat oman kutsunsa toteuttamalla toisten ihmisten suunnittelemaa ohjelmaa. Ja myös hitaasti näivettävät uskoaan keskittymällä omaan itseensä.
Me harrastamme uskontoa, koska emme halua maksaa hintaa. Mutta harrastaminen on tosi ikävää ja vaarallista pitkän päälle. Kadotamme täysin kokemuksen siitä, että olisimme mukana Jumalan suunnitelmassa. Tänä syksynä verkostossa tehtävä “päivitys” pyrkii ensi vuoden alusta erityisesti vapauttamaan ihmisiä elämään kutsussaan. Löytämään todellisen tarkoituksensa, jota varten JUmala on heidät luonut
Hienoa kuulla, että hyytymistä on – muillakin. Se antaa toivoa muutoksesta.
Joskus mietin, että onko Jumalan tarkoittama ulospäin suuntautuminen ymmärretty väärin. Yritetäänkö liiaksi imitoida jotain ensimmäisen vuosisadan evankelioimisstrategioita, sen sijaan, että nähtäisiin se mitä Jumala kenties haluaa tehdä tässä yhteiskunnassamme – keskuudessamme, elämässä, arjessa, opiskelussa, työssä.
Meillä on kaikilla suu ja puhelahja, kirjoituskyky jne, kyky puhua ja toimia totuutta ja oikeudenmukaisuutta siellä missä kuljemme. Hyytymisen keskellä huomaan että näitä tilanteita kuitenkin jatkuvasti tulee, ja kun tartun niihin eli auon päätäni sopivalla ja sopimattomalla hetkellä, niin jos ei muuta niin sen voi sanoa että ainakin elämässä pysyy mielenkiintoa, ja yllätyksellisyyttä – jos sitä ei enää hengellisistä piireistä löydykään. Vaikka karismaattiset ylistykset ja hurmiot puuttuvatkin. Näyttäisi että jossain siellä kuitenkin Jumalakin toimii, jos sen uskoa saattaa tai haluaa. Ilman tunteitakin voi joskus arvostaa tilanteiden ‘ihmeellisyyttä’.
Monasti tuntuu vain että kristityt säästävät ‘parhaansa’ hengellisiin tilanteisiin, eli väistävät vastuunsa maallisissa yhteisöissään periaatteella ‘vaikeneminen on kultaa’. EIkö Verkostossa voitaisi määräajaksi luopua koko hengellisestä fraseologiasta, ja kokeilla voisiko puhua ihmisten kielellä, jota voisi käyttää myös maailmassa. Eli mustan listan sanoja: ‘opetuslapseuttaminen, hengellinen erämaa, rukous, raamatunluku, synti, parannuksentekeminen, ristinkantaminen, Jumalan suunnitelman löytäminen’ . Jäisikö jotain jäljelle?
Mietin onko tämä kaikki itsekeskeistä pyörimistä loppupelissä: Miten MINÄ tavoitan Jumalan tahdon elämääni? Tartteeko näistä puhua loputtomasti. Jumalan tahto puhaltaa sieltä sun täältä ja menee minne sattuu, ei kai sitä voi hallita. Se vaan on, tai se vaan tulee, kun on tullakseen. Ja vielä jokaisella niin eri tavalla, että voiko sitä edes mitenkään toiselta oppia, toimiiko mikään esimerkki?
Jos uskova kokee itsensä erilaiseksi maailmassa, niin eikö se juuri olisi kutsu avata keskustelu, tai toiminta, ilman fraseologiaa, eikä vetäytyä syrjään.
“…hukkaavat oman kutsunsa toteuttamalla toisten ihmisten suunnittelemaa ohjelmaa.”
Tämä osuu aika ytimeen. Ensinnäkin uskon, että ihminen ei koskaan löydä omaa kutsuaan etsimällä “omaa kutsuaan” vaan ennemmin unohtamalla itsensä ja etsimällä Jumalaa oomassa arjessaan.
Toiseksi, “toisten suunnitteleman ohjelman toteuttaminen” on varmaan osoittautunut ei-toimivaksi monen verkostolaisen kohdalla. Riittäisikö meille se, että “pidämme kiinni siitä, mikä hyvää on” ja lakkaisimme potkimasta itseämme ja toisiamme persuksiin
Itse esimerkiksi mietin, että pitäisikö minun mainostaa alfa-kurssia työpaikallani, mutta sitten ajattelin, että eikös parmepaa olisi se, että esiinnyn ITSE rohkeasti kristittynä ja silloin tällöin puhun elävää sanaa “sopimattomassa ja sopivassa tilanteessa” vähän niin kuin Anne sanoi.
Hannun tavoin uskon, että meidän hengellinen erämaa-aikamme on todella Taivaan Isän meille antamaa kasvun ja koetuksen aikaa. En kuitenkaan jaa ajatusta, että tämä koetusaika johtuisi vain siitä, ettemme suuntautuisi ulospäin. Osittain uskon, että erämaa-aika testaa myös meidän uskollisuuttamme ja luottamustamme siihen, että vaikka emme tuntisikaan Jumalan läsnäoloa, Hän on meidän kanssamme , johdattaa, siunaa ja varjelee meitä.
Olen itse kokenut vuosikausien erämaat siitä huolimatta, että olen koko ajan tietoisesti toteuttanut lähetyskäskyä niin työpaikallani kuin yksityiselämässäni, välillä aktiivisemmin, välillä passiivisemmin (ja ilman hengellistä fraseologiaa). Omalta osaltani erämaakulkua on helpottanut se, että tein uskonratkaisun tahdolla enkä tunteella. Olen usein joutunut palaamaan Roomalaiskirjeen 11:1: “Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” ja Kor 5:7. “sillä me vaellamme uskoa, emmekä näkemisessä”.
On kuitenkin totta, että meissä ihmisissä on suuri taipumus laiskistua, mikäli joku toinen tekee meidän hommamme ja ymmärrän tästä lähtökohdasta täysin Hannun ajatuksen siitä, palkatut hengellisen työn tekijät vaikuttaisivat ihmisten oma-aloitteisuutta vähentävästi. Näin varmaan osittain on. Monta kertaa kristittyjä myös pelotellaan menemästä kaikkeen maailmaan.
Uskon kuitenkin, että papinkin virkaa tarvitaan, jo pitämään huolen siitä, että ei liikaa poiketa raamatun perustuksesta (tosin tää ei nykyään enää aina pidä paikkaansa). Saivathan Temppelissä palvelevat Leeviläisetkin käsittääkseni elantonsa uhrilahjoista, vaikka Paavali taisikin kehuskella sillä, että on itse itsensä elättänyt. Nykyisellään pappien töihin kuuluu vain niin laaja kirjo erilaisia pikku velvollisuuksia, että heidän paimenen tehtävänsä hukkuu muuhun työmäärään. Toistaiseksi ei myöskään ole löydetty tapaa, jolla ihmiset saisi ottamaan vastuuta evankelioimiskakun ja toistensa tukemisen jakamisesta.
Ehkä sellainen vain käy oman hengellisen isän tai äidin avustuksella, vaan mistä nämä aktiiviset hengelliset isät ja äidit.