Tulipa mieleen, että voisin vihoviimein aloittaa taas kirjoittamisen…
Maanantain (27.10.2009) Hesarista luin Tiina Suomalaisen jutun Aikuisuuden kynnyksellä. Artikkelissa kirjoittaja ihmettelee sitä, ettei hän koe olevansa aikuinen ja häntä pelottaa, että ihan kohta nuo muut, Aidot Aikuiset, tajuavat, että hän on huijari.
Eipä ole vähään aikaan mikään juttu osunut niin suoran suoneen kuin tämä. Siinä oli alastomana oma fiilikseni 30 vuoden ajalta. Olen vuosien ajan käsitellyt asiaa ja miettinyt, mistä se johtuu.
Tässä tulos:
Jos lapsi ei saa vanhemmiltaan tukea ja rohkaisua kasvaessaan lapsesta nuoreksi ja nuoresta nuoreksi aikuiseksi, hän joutuu itse määrittelemään, millainen hän on ja millaiseksi hän haluaa tulla. Lapsi ei osaa mitoittaa tavoitteitaan. Hän asettaa ne aina liian korkealle. Seurauksena on suorittajia tai masentujia. Suorittaja yrittää, kunnes uupuu. Masentuja katsoo, että liian korkea, mahdoton, ei kannata edes yrittää. Itsessä ei ole sisäisiä voimavaroja, joiden avulla pystyisi tarttumaan asioihin.
Kun aikuisen malli joudutaan itse katselemalla aikuisia ja heitä matkimalla päättelemään, tuloksena on ihan oikeanlaista aikuisen käytöstä ja vastuullista toimintaa, mutta se ei koskaan oikein integroidu luonnolliseksi minuudeksi. Koko ajan säilyy hyvin kiusallinen tunne, että olen pieni poika/tyttö heitettynä aikuisten maailmaan. Pian ne huomaavat, etten kuulu heihin ja he kääntävät selkänsä liittyäkseen aikuisten seuraan ja minä jään yksin.
Pohdin asiaa ystävän kanssa, jolla on hyvin turvallinen lapsuus. Erityisesti isän tuki ja rohkaisu ja kannustus on ollut sydämellistä ja luontevaa ja isä on ollut koko ajan läsnä. Vastuuta on annettu, mutta ei ole jätetty yksin selviytymään. Sisimpään on rakentunut syvä tietoisuus, että minä selviän ja osaan ja voin ja uskallan. Aikusten joukossa hän ollut aina kotonaan. Minun ongelmani on hänelle aivan tuntematon. Hänelle ei aikuisuus ole edes mikään erityinen aikakausi vaan se on luonteva osa ihmiseksi kasvamisessa.
Arvelen että minulla on aika monta kohtalotoveria.
No johan nyt on aikoihin eletty…. Luin tekstisi kuvitellen että kirjoittaja on Hannu. Pohdin tekstiä aika pitkälle ennen kuin huomasin nimesi alla. Luulin, että erotan Hannun tekstit muista teksteistä vaikka unissani, mutta tässä nyt näkyy ennakko-oletuksen voima, tai sitten joku on muuttunut jossain.
Onko Hannu korjannut kirjoitusvirheensä kenties huomaamatta – heh?
Itse asiasta: ehkä olen jo useat vuodet luopunut yrityksestä olla aikuinen, ja sen sitten on kyllä nähnyt ympäristönkin reaktioissa …. Yliopiston opiskelijana nykyään, n. 25v. perusporukkaan vanhempana, ihmettelen lähes päivä kuinka aito käytökseni (kaikkine omituisuuksineen) tuntuu sopivan ympäristöön ja saavan positiivista palautetta, kysymyksiini, kritiikkiini yms. vastataan ja se otetaan positiivisena (??) vastaan. Ja syntyy – uskaltaisiko sanoa lähestulkoon aikuista keskustelua…. opin uutta.
Ehkä tässä on kyse jostain samantapaisesta kuin mistä kirjoitat. On ehkä hämmentävää huomata, että tuntuu kuin kuuluisin siellä ihmisten maailmaan itsenäni?! Usein kyllä epäilen että onko se vain joku illuusio. Mutta on se jo niin kauan kestänyt, että pikkuriikkisen jo alan uskoa että se ehkä on totta. Ainakin elämä on kiinnostavaa ja aamulla herää vähemmän elämään hyytyneenä. Joka päivä on uudet seikkailut edessä opiskelijana ja opettajanakin. Eikä näiden roolien välillä tarvitse paljon naamaria vaihtaa.