Olen ihmetellyt tätä kirjettä lukiessani sen vierautta. Oli vaikeata saada kiinni, mistä se johtui. Sitten tajusin, että se on kirjoitettu tiettynä aikakautena tietyille seurakunnille, jotka elivät vainojen aikaa. Heiltä puuttui suurin osa elämää helpottavista asioista, jotka ovat länsimaiden ihmisille itsestään selviä. Elämän haaste oli aivan toinen!
Koettelemukset ja kärsimykset olivat arkea. Yleensä selviytyminen hengissä ei ollut itsestään selvää. Ajan ilmapiiri oli usein samantapainen kuin sodan jaloissa elävillä – nyt Kongossa, Georgiassa, Afganistanissa jne. Tai niinkuin totalitaarisen – poliittisen tai uskonnollisen – vallan alaisena eläminen kuten Kiinassa tai Pohjois-Intiassa tai muslimimaissa (Iran, Afganistan jne). Siellä uskontunnustaminen oli elämänkysymys!
Olen ihmetellyt omaa innostuksen puutettani. Minusta ei löydy kaksisesti hehkuvaa iloa, josta Pietari puhuu. Jopa pelastuksen todellisuus tuntuu useimmiten kylmältä kaurapuurolta. Vaikea tajuta sen ihmeellisyyttä sellaiseksi, että enkelitkin siitä innostuvat. Mutta – minä tiedän Lunastajani elävän. Olen niin usein elänyt todeksi Hänen läsnäolonsa, nähnyt Hänen toimivan omien silmieni edessä tässä historiassa ja nähnyt hänen vaikutuksensa ihmisten jokapäiväiseen elämään, etten voi muuta kuin tunnustaa, että Hän on suvereeni Herra. Olen tullut vakuuttuneeksi Hänen sanansa elämää muuttavasta voimasta. Kuoleman murheen keskellä olen tajunnut, että ainoa kestävä lohdutus tulee tulee Hänen sanastaan – ja yllättäen - ihmisten sanattomasta läsnäolosta.
Kun muistuttaa mieleensä noita läpielettyjä kohtaamisia Jumalan kanssa, alkaa hitaasti nousta hiljainen kiitollisuus uskon lahjasta, hengellisestä kodista, uskonystävistä. En edelleenkään tiedä mitään mielekkäämpää kuin panna toivoni Jumalaan ja Hänen armoonsa. Kaiken harmauden ja pimeyden keskeltä nousee sinnikäs toivo, motivaatio, luottamus, että en ole yksin. Hänen kanssaan voin tehdä sen, mihin itse en kykene.
Niin, onneksi kristinusko ei perustukaan siihen, miltä meistä tuntuu vaan siihen, mitä on kirjoitettu. Ja Jeesus Kristus on luvannut olla seuraajiensa kanssa maailman loppuun asti – silloinkin, kun heitä (=meitä) ei vainota. Mutta ehkäpä meidänkin pitäisi vähillä muistaa niitä, joita esimerkiksi Intiassa parhaillaan vainotaan uskonsa tähden.