Pietari kuvaa seurakuntalaistensa entistä elämää, joka antaa aika värikkään kuvan heidän taustastaan. Se kertoo myös aikamoisesta elämänmuutoksesta, joka heissä on tapahtunut. Meikäläisissä melko rauhallisissa oloissa on tämä kärsimyksistä puhuminen vähän outoa. Mutta kun lukee Kiinan kristityistä tai monista muista totalitaarisissa valtioissa elävistä uskovista ja toisinajattelijoista, kärsimys on juuri tällaista, mistä Pietari kirjoittaa.
Siviilirohkeuden osoittaminen on hengenvaaraan antautumista. En ymmärrä mitään muuta mahdollisuutta selviytyä niissä oloissa, kuin läheisen hengellisen elämän Jeesuksen kanssa. Sama lääke toimii täälläkin. Siitä rohkeus ja motivaatio tulevat.
En huomaa, että tässä luvussa puhuttaisiin välttämättä mistään muista kärsimyksistä kuin niistä, joita kristikunta tuottaa itse itselleen: ’sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta’ niin kuin tekstissä sanotaan.
Minun on ollut aika helppoa samaistua tähän lukuun itseasiassa — on se ollut aikamoista ‘ruumiissa’ kärsimistä, jotta olen saavuttanut nykyisen hartaan rakkauden kaikkia teitä rakkaita verkostolaisia kohtaan (jakeet 2,
:-).
Pietari sanoo tässä, että se joka on ruumiissaan kärsinyt on luopunut synnistä. Siltä se on monasti tuntunut — ihan fyysisesti: joskus viime vuosituhannen puolella minua arvosteltiin jopa siitä, että hengitin liian ahdistuneesti julkisissa tilaisuuksissa …
siis jakeet 2 ja 8, oli nuo kohdat joihin yritin viitata.