Sairaita oppimassa

Vanhoilla rukoilevaisilla (vanhin suomalainen herätysliike) oli sanonta: Käydä sairaita oppimassa. Tuolloin sairastettiin useimmiten kotona. Joku saattoi olla vuoteenomana vuosia. Ei siinä mitään eroa ole tähän päivään. Edelleenkin ollaan syystä tai toisesta vuosia sairauden kourissa liikuntakyvyttömänä. Kotipiirissä tutut kasvot kuitenkin olivat päivittäin läsnä. Elämä jatkui. Silti se oli ja on kova koulu sekä sairaalle että omaisille.

Jotkut oppivat kärsivällisuuden sellaisella tavalla, että se hiljentää kiireisen vierailijan. Kun toivo on näkymättömässä maailmassa, joka pysyy ja joka kerran tulee näkyväksi (kristillisen toivon mukaan) ja jossa kerran saan kokea elämäni täyttymyksen ja kohdata Jumalan, sen heijastuksen voi joskus nähdä pitkään sairastaneen kasvoilta. Kun kiire on pois ja vierailija tajuaa, että ei häneltä odoteta mitään taikasanoja ja hiljaisuuden täytettä, vain sitä, että hän suostuu olemaan läsnä, silloin ollaan sairaita oppimassa.

Kun ollaan ja kuunnellaan. Monen pelko sairaiden luona käymisessä on se, ettei ole mitään sanottavaa. Useimmiten sairastava ei sitä odotakaan. Vain suostumista olemaan läsnä kelloa vilkuilematta. Siinä yhdessä olemisen hiljaisuudessa voi kuulla sellaista, jota ei välttämättä haluaisi kuulla. Omasta sisimmästä nousee ajatuksia, asenteita, muistoja. Ne saattavat olla pelottavia, mutta parhaassa tapauksessa vapauttavia. Joskus voi olla vaikeaa kohdata oman arvomaailman onttous, omien päämäärien ja must-juttujen arvottomuus. Tärkeitä asioita ei ole paljon. Mikä on se minun tärkein juttuni, jonka saavutettuani, voin huokaista: Tehtäväni on tehty, voin lähteä rauhassa?

Kummini sanoi minulle häissäni: “Jorma, olen rukoillut sinun puolestasi joka päivä syntymästäsi lähtien 22 vuotta. Nyt voin kuolla rauhassa, kun tiedän, että sinä olet Jeesuksen oma.”

Ikävä, yskittävä, kuumeinen, jäsenissä särkevä flunssa herättää outoja mietteitä.