Mistä erottaa ihmisen, joka etsii Jlan valtakuntaa? Ei kerran viikossa, vaan jolla Jlan tahto on ykkösenä joka päivä. Kova kysymys. Ja kipukohta meillä ihmisillä lienee, että yritämme elää kuin tavalliset ihmiset, ja ottaa lisäannoksen hengellisyyttä. Mutta se ei toimi.
Jeesus sanoo, että oikea Jumalan pelko on välttämätön, ettemme me yritä näyttää ihmisille ulospän muuta kuin olemme. Toisaalta jos uskomme ei näy mitenkään, me emme oikeastaan tuo edes esiin valtakunna elämää. Jeesus sanoi, että sen tulisi näkyä. Jumalan kaipuuna. Vanhurskauden kaipuuna. Ilman tätä meidän elämässämme tulee todelliseksi ahneus, sillä meillä on nälkä johonkin!
Ahneus ja murehtiminen ovat molemmat seurausta valtakunnan unohtamisesta. Merkki siitä, että yritän jotain omassa voimassa. Enkä näe olevani osa liikettä, jonka kontrollissa on Jumala. Ja suurin osahan meistä on joko ahne tai murehtija, se kertoo, että meidän kutsumme on painautu lähemmäksi Jeesusta.
Siksi Jeesus luvun lpussa haastaa sääsätmään taivaaseen. Tekemään asioita, joista emme saa maallista palkintoa, mutta jotka ovat Jumalan silmissä oikein.
ja Jeesus kiteyttää, meidän elämämme on kuin taloudenhoitajan elämää, joka tekee tilin toimistaan. Ei enempää tai vähempää. Joka on valmis Herransa tuloon! Odottaa, siis odottaminen on hänen elämänsä ykkösjuttuja! Miten odottaminen tulee esiin meidän elämässämme? Jos se ei tule, niin kaikki ei ole kohdallaan…
Jaa-a, että mistäkö erottaa? No varmaan siitä, että olen aina tyytymätön.
Jäin miettimään tuota odottamis-kysymystä kun luin jakeen 47, jossa annetaan ymmärtää että erityisen rangaistuksen ansaitsee palvelija, joka tietää Jumalan tahdon, mutta ei varaudu siihen.
Joskus monen monta vuotta sitten kun minulla vielä oli joskus tapana käydä kuuntelemassa jotain ulkomaan eläjää jossain massatapahtumissa, muistan tilanteen jossa joku puhuja vetosi valmistautumaan herätykseen tai jotain. Tekemään työtä sen eteen suomeksi sanottuna. Se jotenkin sillon ilmeisesti kolahti pysyvästi. Olen valmistautunut uskossa monilla tavoilla pikkuhiljaa, valmistaen maaperää sille, että Jumalan tahto siinä minkä Jumalan tahdoksi tiedän, voisi toteutua. Näin lukemattomia vuosia myöhemmin ei voi kuin todeta, että koko elämäni suunta on muuttunut tämän valmistautumisen tuloksena. Askeleen otettuaan voi nähdä, että Jumala on ollut mukana siinä. Vaikka juuri mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut Suomessa ainakaan, paitsi omassa elämässäni, jota ’tuo uskossa ja odotuksessa’ valmistautuminen on muuttanut eniten. Itseasiassa tähän odotuksen fiilikseen aika hyvin sopii tuo valvomisen kuvakin, hmmm. Ilman odottamista ja valmistautumista, en olisi valmis avaamaan mitään ovia kun sellainen hetki tulee. Jumalan hetket nimittäin ovat aina niin odottamattomia, ja tavat odottamattomia. Vain tietäessään Jumalan tahdon, ja sen mitä varten on valmistautunut, osaa erottaa kolkutukset ovella, ja kuulee ja huomaa ne ja on ylipäätään valmis mihinkään uuteen. Ihan niin kuin normaalissakin elämässä valmistautumatta ei monet jutut onnistu.
”Mistä erottaa ihmisen, joka etsii Jlan valtakuntaa? Ei kerran viikossa, vaan jolla Jlan tahto on ykkösenä joka päivä.”
– Pettymyksen tai petetyksi tulemisen tunteesta, kun yläkerta ennenmin tai myöhemmin pettää odotukset.
… Niin tuollaisia kommentoija 2:n ajatuksia joskus kyllä käy omassakin mielessä huonoina hetkinä… Mutta jatkaisin määritelmääsi kuitenkin niin, että siitä, että pettymyksen tai petetyksi tulemisenkin tunteista huolimatta jatkaa uskossa tiellä eteenpäin. Tämä jatkaminen ei johdu enää uskottelusta vaan kokemuksen tuomasta tiedosta siitä että Jumala on uskollinen tekemään enemmän kuin meidän odotukset. Se enemmän vie myös luonnollisesti kokemuksiin odotusten ’pettämisistä’, mutta kun huomaa, että saakin enemmän ja oppii luottamaan, silloin ei pikku ’pettymykset’ masenna. Usko perustuu ajan myötä enemmän tietoon ja kokemukseen Jumalan luonteesta ja toimintatavoista kuin pelkkiin uskon askeleisiin tai uskotteluun.
Semmoista reilun 10 vuoden matkakokemuksella. Ehkä homma on jotenkin rankempi lapsesta asti tähän kasvaneille, koska voisi kuvitella että on vaikeampi erotella asioita toisistaan – lapsen uskoa ja aikuisen uskoa, ja uskoa ja maailmaa, uskoa ja uskottelua. Helppoahan se ei varmasti ole kellekään.